Lauri Hollo pohtii stadionilla Jari Litmasen loukkaantumisia ja miehen jo myyttiseksi kasvanutta mainetta suomalaisessa jalkapalloilussa.

Menneitä on aina hieno muistella, mutta myös tulevaa sietää pohtia. Mitä tapahtuu sinä päivänä, kun kaikkien aikojen paras suomalainen päättää laittaa lopullisesti nappikset naulaan?
Monella on hiki silmässä ja varmasti yhtä moni ajattelee nimenomaan futismaajoukkueen kohtaloa. On selvää, että sinivalkoiset menettävät korvaamattoman määrän kokemusta, taitoa ja johtajuutta, mutta onko kukaan miettinyt Litmasen omaa kohtaloa?

Maailmassa on liian monta esimerkkiä urheilijoista, jotka ovat eläneet koko ikänsä huipulla, mutta uran päättymisen jälkeen romahtaneet täydellisesti. Hiihtäjä Mika Myllylälläkin riittii tsemppaajia, kun mies toi joka arvokisoista kotiin tukun jalometallia. Dopingin ja uran loppumisen myötä tukijat hävisivät, Myllylä löysi itsensä henkisestä suosta, johon hän upotti itsensä vielä syvemmälle tarttumalla pulloon. Matti Nykäsestä nyt ei tarvitse esimerkkejä edes kertoa.

En missään nimessä sano, enkä edes usko, että Litmasen kohtalo olisi samanlainen. Litmanen on yhä kiistatta tälläkin hetkellä Suomen valovoimaisin futaaja, vaikka Pool-fanit toista mieltä olisivatkin. Toivottavasti Kuningas on Kuningas vielä uransa jälkeenkin ja saa silloinkin ansaitsemansa arvostuksen.

Yhdeksän minuutin edestä syitä, miksi arvostaa Litmasta vielä urankin jälkeen.