Eurofutiksen talvinen siirtomylly jauhaa kiihkeästi tällä hetkellä. Pelaajapuolella kiukuttelija Nicholas Anelkan siirtyminen Chelseaan 15 miljoonalla punnalla on ollut suurin uutinen. Suomalaisten näkövinkkelistä katsottuna merkittävin siirto löytyy kauluspaitaosastolta.

Mixu Paatelainen jättää siis TPS:n ja siirtyy takaisin Skotlantiin ja Hibernianin manageriksi. Kukaan tuskin alunperinkään uskoi Paatelaisen pysyvän TPS:n puikoissa sopimuksen mukaista 3+2 vuotta, mutta silti miehen lähtö näinkin aikaisin tuli varmasti monelle yllätyksenä.

Paatelaisen lähtö Skotlantiin on suomalaiselle futikselle kaksijakoinen juttu. Veikkausliiga menetti hyvän nuoren valmentajan, joka herätti kiinnostusta niin kentän laidalla kuin mediassakin. Mixu on jo peliaikoinaan ollut äärimmäisen sanavalmis ja miellyttävä mediapersoona, joka puhuu suunsa puhtaaksi. Sama meno on jatkunut valmentajana. Jo pelkästään personaansa myötä mies toi Veikkausliigan ison kauhallisen tuoretta energiaa.

Vastaavasti mahdollisuus valmentaa Hibernianin tasoista joukkuetta on suomalaisella mittapuulla todella harvinainen mahdollisuus, jonka käyttämättä jättäminen olisi hullun hommaa. Paatelainen on aina sanonut viihtyvänsä Skotlannissa, onhan se miehen toinen koti. Paatelainen on rakentanut valmentajauraansa järjestelmällisen viisaasti. Ensin hieman juniorivalmennusta, kokeneen managerin kakkosmiehenä pyörimistä, kannuksien hankkimista pienemmissä ympyröissä ja nyt paluu pelaajauran areenoille seuran managerina.

TPS:n tilanne on kinkkinen. Tammikuu on jo puolivälissä, kausi lähestyy ja joukkue alkaa olla vähitellen kasassa, mutta valmentaja puuttuu. Riittäisikö Tepsin parantunut ja nuorekas imago houkuttelemaan Martti Kuuselan takaisin valmennuskuvioihin vai löytääkö Keke Armstrong tällä kertaa itsensä Aurajoen rannoilta?

TPS:lle ja Veikkausliigalle Mixun lähtö oli menetys, mutta samalla se oli iso askel ja tunnustus suomalaiselle jalkapallovalmentamiselle.

Epäilin elokuussa Boston Celticsin joukkueen leveyttä ja sitä riittääkö kolmikko Pierce-Garnett-Allen myös kovia joukkueita vastaan.
Riittähän se.
Boston voittanut 32 ottelustaan peräti 29 ja on tälläkin hetkellä vakuuttavassa yhdeksän ottelun voittoputkessa. Pieni vertailu edelliseen kolmeen kauteen osoittaa, kuinka valtavasti Celtics-lauma on mennyt eteenpäin.

Kauden alla voitot/tappiot sekä voittoprosentti:

2007-2008:
29-3
0.906

2006-2007
24-58
0.293

2005-2006
33-49
0.402

2004-2005
45-37
0.549

Kuvaavaa on, että Celtics on voittanut jo enemmän pelejä tällä kaudella kuin viime vuonna, vaikka kuluva kausi ei ole vielä edes puolivälissä. Nykyisen kauden voittoprosentti tuskin pysyy yli 0.9:n paremmalla puolella loppuun asti, mutta bostonilaiset voittavat kevyesti yli kolme neljännestä peleistään ja korjaavat runkosarjan voiton itselleen.

Ennakkoon joukkueen kysymysmerkkejä olivat sentteri Kendrick Perkins ja pointti Rajon Rondo. Perkins on parantanut pistekeskiarvoaan kolmella ja myös pallonmenetykset ovat vähentyneet. Rondon peliaika puolestaan on kasvanut reilusti, mutta tähtikolmikon takia miehen pistekeskiarvo on laskenut viime vuodesta.

Tärkein lenkki on kuitenkin ollut Kevin Garnett, joka on vahva ehdokas kauden MVP:n saajaksi. KG:n henkilökohtaiset tehot ovat tippuneet Timberwolvesin ajoista, mikä on täysin ymmärrettävää. Onhan miehellä ympärillään aivan eri luokan pelimiehiä kuin Minnesotassa. Garnett on esimerkillään ryhdistänyt Bostonin uinuneen puolustuksen aivan uudelle tasolle ja tuonut oman voitonnälkänsä kautta paljon lisää henkistä kanttia joukkueeseen. Garnettista näkee, että mies on vuosia paukuttanut kovia henkilökohtaisia tehoja heikossa joukkueessa. Nykyään Bostonin supertähdelle on aivan se ja sama, jos hänen pistekeskiarvonsa tippuu alle kahdenkymmenen. Tärkeintä on, että joukkue voittaa. Muulla ei ole väliä.

Celtics-juna puksuttaa vahvasti tälläkin hetkellä. Joukkue haki viime lauantaina henkisesti tärkeän voiton kovana kotijoukkueena tunnetusta Detroit Pistonsista. Bostonin yksi kauden kolmesta tappiosta on tullut nimenomaan Detroitia vastaan, kun autokaupunkilaiset voittivat joulukuussa vihreäpaidat kahden pisteen marginaalilla. Celticsin seuraava todellinen mittari on helmikuun alkupuolella, kun 2000-luvun kiistaton dynastia San Antonio Spurs astelee Bostonin kotiluolaan.

Tällä menolla näyttää vahvasti siltä, että Gardenin kattoon voidaan alkaa sommitella mestaruusviiriä numero 17.

 

Rockya näytellyt Sylvester Stallonekin sen tiesi: It Ain't Over Till It's Over.

NBA:n vuoden 2007 top10 -kohokohdissa on mukana monta todella maukasta buzzer beateria.

Korisliigan tämän kauden kohuvierailija Scottie Pippen aiheutti samanlaisen hypen mediassa kuin Dennis Rodman viime vuonna. Mediamylly jauhaa, kansa valuu paikalle ja kaikki ovat tyytyväisiä. Tai ainakin niin luulisi. 
Eilisessä ottelussa Pippen ei pelannut paljoakaan, mutta teki silti ihan ok-tehot, vaikka heittoprosentit olivat huonot. Todennäköisesti tänään Honkaa vastaan sukka heiluu hieman eilistä tehokkaammin.

Mediavetona entisten supertähtien haaliminen on hieno homma. Aleksi Valavuori on varmasti tehnyt kovaa työtä saadakseen Bulls-legendat Suomeen asti. En yhtään ihmettelisi, jos parin vuoden sisällä se Chicagon ja koko korismaailman kirkkain tähtikin saataisiin Suomeen.

Liigaa vähemmän seuraavalle touhu näyttää kuitenkin epäilyttävältä. Koriksesta vuosia taukoa pitäneet kehäraakit tulevat hakemaan Suomesta viimeisetkin rahat pois, kun liigan taso ei muuten riitä. Koripalloliitolla on paljon miettimistä imagossaan. Liiton oma velkataakka alkaa vähitellen keventyä, mutta imago on mennyt jo ajat sitten.

Hyvä esimerkki on Lappeenrannan Namika. Lappeenrantalaisen silmin on hienoa, että liiga joustaa ja antaa Namikan pelata puolet vähemmän sarjapelejä kuin muut joukkueet. Suostuisiko lätkän puolella Jokerit tähän, jos Kärpät joskus tulevaisuudessa ilmoittaisi keskittyvänsä Euroliigaan? Entä mitä HJK tykkäisi jos TamU ilmoittaisi satsaavansa Mestareiden liigan karsintaan ja jättävänsä Veikkausliigan pelit vähemmälle. Molempiin olisi vastauksena äärimmäisen jyrkkä ei.

Korisliiga on vielä puuhasteluasteella moneen suomalaiseenkin liigaan verrattuna, vaikka viime vuosina on mentykin paljon eteenpäin. Karu esimerkki löytyy viime vuosien kestomitalisti Joensuun Katajasta. Tähdet lypsettiin viime kauden päätteeksi muualle ja joukkue ilmoitti lähtevänsä kauteen uusin ilmein antamalla nuorille paljon peliaikaa. Ensimmäinen ristiriitainen veto oli nestori Andre Foremanin hankkiminen. Foremanin voi pistää vielä sen piikkiin, että joukkueessa pitää olla nuorille esimerkkiä antava veteraani.
Pekka Markkasen ja Martti Kuisman paluut olivatkin jo hyvä vitsi. Nuoriin satsaava joukkue hankki kaksi pari vuotta sitten eläköitynyttä pelaajaa, jotka vielä esiintyivät aivan kelvollisesti kentällä.

Onko suomalaisten korisjunnujen tuotanto tosiaan niin heikoissa kantimissa, että jopa suomalaiset koriseläkeläiset voivat tehdä muutaman vuoden tauon jälkeen comebackin kentille tuosta vain ja vielä pärjätä? Jos vastaus on kyllä, niin hiljaiseksi vetää.

New England Patriots teki mahdottomasta mahdollista, kun se voitti viime yönä NFL:n runkosarjan päätöskierroksella New York Giantsin lukemin 38-35. Samalla Patriotsista tuli ensimmäinen joukkue 35 vuoteen, joka on pystynyt voittamaan kaikki runkosarjansa ottelut.

Mikään ei vie pois vuoden 1972 Miami Dolphinsin kunniaa ja 14 runkosarjavoittoa, mutta sekin kalpenee Patriotsin suorituksen rinnalla. Urheilu ja sen ympärillä pyörivä bisnes ovat kehittyneet valtavasti parina viimeisimpänä vuosikymmenä. Raha on myös muokannut itse urheilua. Tämä tekee Patriotsin saavutuksesta entistä arvostettavamman. Kyky kasata voittamaton joukkue aikana, jolloin palkkakatot ovat joukkuelajeissa enemmänkin sääntö kuin poikkeus on jotain aivan uskomatonta. Ja voittihan New England sitä paitsi kaksi peliä enemmän kuin vuoden 1972 Dolphins.

Mikä Patriotsista tekee sitten niin mahtavan? Joukkue on kiistatta 2000-luvun johtava dynastia NFL:ssä kolmella Super Bowl -voitollaan. Aikaisempien mestaruuksien runkomiehet ovat yhä mukana tämän vuoden 16-0 -joukkueessa. Kokemus näkyy myös pelitilanteissa. Siinä missä moni joukkue hätäilee vaikeassa tilanteessa, New England tuntuu aina vain löytävän uuden vaihteen.

Hyvästä esimerkistä käy viikonlopun ottelu Giantsia vastaan. Pats oli jo 12 pistettä häviöllä (kauden suurin tappioasema), mutta joukkueeseen ei iskenyt paniikki missään vaiheessa. Onnistumisien kautta kasvava itseluottamus on Patriots-pelaajilla siinä pisteessä, että he tietävät pystyvänsä kääntämään ottelun kuin ottelun. Valmentaja Bill Belichickin ei tarvinnut taikoa mitään erikoistaktiikkoja, vaan hän yksinkertaisesti luotti pelaajinsa. Vähemmän yllättäen se oli juuri ennätyskaksikko Tom Brady&Randy Moss, joka sahasi New Yorkin puolutuksen hajalle ja sinetöi historiallisen voiton.

Samalla noin kymmenen sekuntin aikana lensi kaksi isoa henkilökohtaista ennätystä romukoppaan. Brady ohitti yhden kauden touchdown-heitoissa Peyton Manningin ja saavutti ensimmäisenä pelinrakentajana maagisen 50 touhchdown-syötön rajapyykin. Syötön vastaanottaneesta Mossista tuli puolestaan vastaanottajien ykkönen 23 kopillaan.

Vaikka New Englandin suoritus on huima, se on yhä myös kesken. Matkaa lopulliseen täydellisyyteen ja NFL:n historian suurimmaksi joukkueeksi on yhä jäljellä. Tavoitteen tiellä on vielä kolme pudotuspeliottelua. Myös pelaajat tietävät, että todelliset taistelut ovat vasta edessä.
Historiallisen voiton jälkeen yksikään Patriots-pelaaja ei paukutellut henkseleitään saavutuksella, joka hakee vertaistaan koko NFL-historiassa. Kokeneet pelaajat tietävät saavutteensa jo nyt paljon, mutta samalla he tiedostavat olevansa vain kolmen voiton päässä jostakin vielä suuremmasta. Se motivoi useita mestaruuksiakin voittaneita pelaajia, nuoremmista nyt puhumattakaan.

Mihin Patriots sitten voi kaatua? Joukkueen hyökkäysvoima on ollut läpi kauden musertavaa. Kaiken kapellimestarina häärii Tom Brady, joka pokkaa MVP-palkinnon kauden päätteeksi. Bradyn pelikäsitys on häikäisevä. Aikaisempiin mestaruuskausiin verrattuna hänellä on lisäksi totuttua enemmän heittovaihtoehtoja. Mossin lisäksi laidoilta löytyy Wes Welkerin ja Donte Stallworthin kaltaisia kuljetuskoneita. Patriotsin heittopeli on tällä hetkellä niin suvereenia, että sen ei tarvitse käytännössä edes murehtia juoksupelistä, joka sekin tosin toimii riittävästi.
Joukkueen puolustus on "vasta" liigan neljänneksi paras. Toisaalta, jos joukkue latoo jokaisessa ottelussa 30-50 pistettä se harvoin häviää, olipa puolustus kuinka keskinkertainen tahansa.

Pahin katastrofi Patriotsin mestaruushaaveille olisi Bradyn loukkaantuminen. Miehen heittoarsenaali ja kyky lukea pelitilanteita ovat vertaansa vailla. Niin mahtava joukkue kuin Patriots onkin, se elää ja kuolee Tom Bradyn myötä.
Mahdollisen loukkaantumisen lisäksi ainoastaan huimaavat paineet ja vastustajan nappisuoritus voivat kaataa Patriotsin. New England Patriotsilla ei ole pudotuspeleissä mitään muuta kuin hävittävää. Sen päänahka on täydellisen runkosarjan jälkeen entistä halutumpi.

Jotain vastustajien himosta kaataa Patriots kertoo edellinen Giants-ottelu. Giants oli jo varmistanut paikkansa pudotuspeleissä ja ottelu oli sille merkityksetön. Silti Giants-valmentaja Tom Coughlin johdatti 70 000 kotifanin eteen ykkösjoukkueen, vaikka miehellä olisi ollut mahdollisuus antaa tärkeää lepoa avainpelaajilleen.
Coughlinin uhkapeli ei toiminut: Giants hävisi ja joukkue menetti peräti neljä pelaajaa sairastuvalle.
Kova hinta yhdestä merkityksettömästä ottelusta.